Kun en vielä osaa puhua sinusta menneessä aikamuodossa

8. syyskuuta 2016

Eilinen oli tähän astisen elämäni surullisin. Absurdein ehkä myös, mutta samanlaista murhetta en ole ennen kokenut. Päätimme perheeni kanssa vihdoin päästää meidän koiravanhuksemme pilven reunalle pikkuveljensä luo.

Mä olen ollut onnekas, enkä vielä koskaan ennen ole menettänyt mitään yhtä rakasta ja läheistä. Tietysti jokainen menetetty lemmikki on ollut kova paikka ja juuri Rontin pikkuveljen, Manun, kuolema silloin kaksi vuotta sitten riipaisi syvältä, sillä se tuli täytenä yllätyksenä ja aivan liian varhain. Rontin poismeno ei ollut yllätys. Me tiedettiin, että se päivä tulee vielä. Oltiin puhuttu siitä jo viikkoja ellei kuukausiakin, mutta ei vain kyetty tekemään siitä lopullista. Jos joku on sydäntäsärkevää, niin perheenjäsenensä viimeisten tuntien laskeminen.

Me haettiin Rontti eräältä hartolalaiselta maatilalta joulukuussa 2004. Koirapesueen kasvattaja oli nimennyt haluamamme pennun Rontiksi, sillä se oli suurin kaikista pesueen pennuista. Me ajateltiin, että sen on oltava myös vahvin ja kaikista sisaruksistaan sinnikkäin. Sellaiseksi se upea otus myös melkein 12 vuoden aikana osottautui. Siitä tuli meille maailman paras koira.

Rontti oli vahva. Rontti oli sinnikäs. Mutta se oli myös uskollinen ja aivan älyttömän viisas koira. Pentuvuosiensa jälkeen se ei koskaan karannut yksin, lähti vain pölhöveljiensä perään ja toi heidät ehjinä takaisin. Se ei purrut, ei edes näykkäissyt leikillään. Se käveli vierellä ilman hihnaa ja pysähtyi käskystä. Halasi, jos taputin reisiäni ja seurasi mua huoneeseeni, jos mulla oli paha mieli. Möllötti sängyn jalkopäädyssä ja tapitti mua joskus useita tunteja niillä isoilla ruskeilla silmillään. Viimeisinä vuosina se vahvuus ja sinnikkyys hiipui - tilalle tuli valikoivakuuloinen, pitkistä päiväunista nauttinut papparainen, joka havahtui kaikista parhaiten juustopaketin rapinaan. Mutta kaikki se lojaalius ja rakkaus pysyi siinä koirassa kuin tauti.

Koska koirat eivät osaa puhua, voimme vain arvailla. Manun kuolema oli kova paikka meidän jo silloin vanhalle herralle. Sen näki tuon kinuskinvärisen karvaturrin kasvoista, kun se palasi siltä viimeiseltä karkureissulta ilman veljeään. Eikä se murheenmurtama ilme oikeastaan enää koskaan pyyhkiytynyt pois. Vaikka ruoka maistui ja häntä heilui, alkoi Manun kuolemasta eräänlainen alamäki. Alamäki, joka eilen päättyi eläinlääkärin tutkimuspöydälle.

Mulla on nyt kaksi suojelusenkeliä tuolla jossain. Toivottavasti ne pitävät musta ja meistä yhtä hyvää huolta kuin pitivät eläessäänkin. Joku saattaa tätä mun menetystä vähätellä enkä mä kieltämättä ihan tasan tarkkaan tiedä, miten asiaa parhaiten käsittelisin. Tämänkin kirjoittaminen oli virhe, ainakin tästä kaikesta räkäitkusta päätellen. Rontti oli kuitenkin mun ensimmäinen oma koira. Se oli useita vuosia ainut pysyvä ja luotettava asia mun elämässäni. Eilen ihan mielettömän suuri sydän pysähtyi ja lakkasi fyysisesti olemasta. Onneksi kukaan ei kuitenkaan voi koskaan viedä mun muistoja mennessään ♥

6652649703_f3c2f6043b_z

24 kommenttia

  1. Mä en ole ikinä itkenyt näin paljon blogipostausta lukiessani. Mulla on elämässä just tollanen otus joka on mun paras ystävä ja joka tekee mun elämästä hyvää. Ja yhden tollasen parhaan ystävän olen jo elämässäni kerran menettänyt. Ja se tuntui pahemmalta kuin melkein kenenkään ihmisen poismeno, enkä tiedä saako näin edes sanoa. Paljon tsemppiä sulle ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on vähän semmonen fiilis, että tapahtuneesta koituneita fiiliksiä pahemmaks vois pistää enää ainoastaan lähisuvun/ydinperheen jäsenen tai avomiehen kuolema.. Mut suunta on vahvasti ylöspäin ja oloa helpottaa se, että Rontti sai elää pitkän ja hyvän elmän. Kiitos ♥

      Poista
  2. Ihana teksti, mutta samalla niin surullinen. Lemmikin menettäminen on ihan kauheeta, onhan se kuitenkin osa perhettä... Otan osaa :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä juuri. Monesti kuulee, että lemmikit on vaan eläimiä eikä niitä sopisi inhimillistää. Rontin omistamisen jälkeen rohkenen olla vahvasti eri mieltä. Kiitos ♥

      Poista
  3. Tsemppiä Jenna! <3

    VastaaPoista
  4. <3 voimia Jenna! tuntuu että ensimmäisellä lemmikillä on kyllä aina omalla tavallaan se tärkein paikka sydämessä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sillä todella on. Etenkin lapsena saatu sellainen, sen kanssa kun on kasvanut ja kokenut ihan mielettömän paljon koko oman elämän kannalta merkittäviä asioita. Löysin ihanan muistotekstin koirasta, joka kertoi lemmikin elämäntarinaa omistajansa elämäntarinan rinnalla. Pentu- ja lapsivuosista aikuisuuteen. Se jos mikä pisti itkettämään...

      Kiitos ♥

      Poista
  5. meninkin lukemaa tän postauksen ja itken silmät päästä koska tällä viikolla lopetettii meidän perheessä myös se paraskaveri ja se joka tuki aina, en ole koskaan tuntenu tämmöstä tuskaa mistään ja en tiiä helpottaako koskaan tämä, koira antaa niin paljon iloa arkeen ja vaikka itellä olisi huono päivä niin viimestään se karvaturri kotona pelastaa päivän, voimahali sulle onneks on ne parhaat muistot ja ilonhetket jotka muistaa aina<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voimia sulle sinne ♥ Me juteltiin eilen isän kanssa paljon siitä, miten tyhjältä kotona tuntuu. Vaikka Rontti vaivojensa takia toimi vähän ärsyttävästi, niin nyt sitä tavallaan toivoo, että se olisi siellä olkkarin matolla kapsuttamassa.

      Suru helpottaa kyllä, ikävä ei koskaan ♥

      Poista
  6. Kolme riviä ehdin lukemaan kunnes aloin vollottamaan. Meillä ollut koira pian 9 vuotta enkä osais enää kuvitella arkea ilman sitä. Mutta hei, oli tosi koskettava teksti♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli itsellekin niin uskomaton ajatus vielä pari vuotta sitten, kun juhlittiin Rontin 10-vuotissyntymäpäivää. Silloin kun Manukin oli vielä elossa. Mutta siitä se alamäki sitten lähti ja ajatus koirattomasta talosta on varjostanut meidän perheen mieltä jo pitkään..

      Poista
  7. Jo eilen ruokkiksella lukiessani sun instagram kuvan tekstiä meinasin pillahtaa itkuun.. Osasin niin samaistua siihen ja just ne sanat särki palan munkin sydäntä. Lemmikin menetystä ei kuulu väheksyä, ja miksi pitäskään? Voimia sulle kauheasti Jenna! T. Salainen fiilaaja

    VastaaPoista
  8. otan osaa <3 meidän perheen tutut lopettivat kans heidän vanhuksensa keväällä - paha paikka oli, kun tää koira oli ollut mullekkin kuin 'ensimmäinen koira'. mutta mielummin näin päin, Rontillakaan ei oo enää kärsimyksiä! jaksamisia koko perheelle.

    VastaaPoista
  9. Voi ei, kylmät väreet ja kyyneleet silmissä täällä <3 meilläkin 13v-koiravanhus kotona, ja tää on enemmän ku ajankohtanen, valitettavasti :-( voimia Jenna!

    VastaaPoista
  10. Koin saman vuosi sitten. Sitä tunnetta ei vaan voi sanoin kuvailla.
    Mullakin, tai siis meilläkin-perheeni ensimmäinen koira vaipui ikuiseen uneen viime vuoden pääsiäisenä pitkän tietämättömän sairauden seurauksena (sokeritauti, munuaisvikaa jne. Me ei noista sairauksista tiedetty, kun vasta sillon kun isä vei koiran lääkäriin, ja sieltä palasi sitten kahden sykkivän sydämen sijasta vain yksi), sitä edellisenä pääsiäisenä nukkui isoäitin pois. Eli suoraansanottuna kaksi erittäin paskaa pääsiäistä takana.
    En voi kun vain sanoa, että ♥ . "otan osaa" tai "voimia" tms ei tunnu miltään - ei ainakaan tuntunu mulla.
    Take your time, we are here♥

    VastaaPoista
  11. Voimia Jenna<3 Lemmikin menettäminen on tosi hirvee asia, vaikka ehkä kaikki ei sitä ymmärrä. En halua/osaa/pysty kuvittelemaan sitä hetkeä kun joudun luopumaan meidän kissasta, joka on ollu meillä 8 vuotta ja josta on tullu osa perhettä. Niin rakas ja tärkeä<3 Ja täällä meikäläinen yllättäin vollottaa ku pikkulapsi :')

    VastaaPoista
  12. Jaksamisia <3 Kävin itse saman tilanteen läpi keväällä. Onneksi muistot pysyy.

    VastaaPoista
  13. Kävin läpi samaa tilannetta keväällä... Kävin läpi samoja fiiliksiä mitä toit esiin postauksessa. Sain oman koirakaverini alkutalvesta 2004, kun täytin 6-vuotta. Monenlaisia ylä ja alamäkiä elämässä ollaan käyty läpi ja hauva oli ainut asia mikä elämässä pysyi. Keväällä, hauva sairastu ja kahden viikon päästä siitä oli aika hyvästellä. En ikinä unohda sitä päivää kun kuulin että tää ystävä on siirtynyt pilven reunalle. Tärkeintä kuitenkin on ettei hauva joudu enää kärsimään. Ollaan onnellisia omista suojelusenkeleistä! Voimia siulle! Aika parantaa, joskus sitä vaan tarvitaan todella paljon❤️

    VastaaPoista
  14. Oman perheenjäsenen menetys on sydäntä särkevää..Ei siihen paljon sanoja löydy. Koita nauttia matkasta, vaikka vaikeaa se varmasti tulee olemaan. Niin kuin itse sanoit; suru helpottaa kyllä, ikävä ei koskaan <3

    VastaaPoista


Pidetään meininki asiallisena ja rentona. Eri mieltä saa olla, mutta nokkavaksi ei tarvitse heittäytyä!
Kuviani saat toki käyttää, kunhan pyydät ensin luvan allekirjoittaneelta.

Featured posts

Copyright © And then she grew up
Design by Fearne